Sunnuntaina kettiössä.. osa 2.

Innostuinpa taas nopeasti vähän väsäämään jotakin hyvää keittiössä sunnuntain iloksi. 

Tällä kertaa tuli tehtyä ihan niitä tavallisia leipomuksia, joita olen tehnyt noin tuhat kertaa jo aiemminkin. Nämä ovat ihan omia suosikkeja!

Omenaiset juustoteeleivät ovat ihania! Parhaimmillaan melkein uunista suoraan siten, että voi ihan sulaa päälle. Juustoteeleipien tekemiseen ei mene edes kuin 15min + 10min uunissa. Helppoa ja hyvää kuin mikä!

Omenaiset juustoteeleivät

4dl     vehnäjauhoja
2tl     leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
2-3rkl öljyä
2dl     maitoa
1dl     juustoraastetta
1dl     omenaraastetta
1tl     sokeria

1. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää raasteet jauhojen sekaan. Lisää lopuksi maito ja öljy. 
2. Painele ja taputtele käsin tasaiseksi n. sentin tai vähän alle paksuiseksi levyksi uunipellille leivinpaperin päälle.
3. Paista 225 astetta/n. 10min. 

Sitten.. Yksi suosikeistani myös. Olen tarjonnut näitä varmaan ystäville vaikka kuinka paljon ja aina näitä kehutaan. Nopea ja helppo resepti! Itselleni on myös käynyt kun välillä hienoisessa kiireessä olen näitä mokkapaloja leiponut että kaikki ei oikeastaan ole mennyt putkeen ja silti on onnistunut. Esimerkiksi unohdin kerran tuon 2 kahvikuppia maitoa kokonaan pois ja mokkapaloista tuli silti ihan hyviä. En edes tajunnut heti ensimmäistä palaa syödessä että niissä olisi jotakin kummallista. Eivät ehkä olleet ihan niin meheviä, mutta tuoreeltaan eroa ei huomannut. Tänään tässä huomasin että taisin laittaa epähuomiossa vehnäjauhoja vähemmän mitä piti.. Helppo ohje siis eikä pieni tunarointi haittaa. (:


Mokkapalat (eli rakkauden ruudut eli masaliisa eli tuuloman torttu? :D)

4         munaa

3kkp   sokeria
150g   sulatettua rasvaa
4,5 kkp venhäjauhoja
4rkl     kaakaota (tummaa)
3tl      leivinjauhetta
2kkp   maitoa
1tl      vanilliinisokeria

Kuorrutus:
0,5 pakettia tomusokeria
2rkl kaakaojauhetta
50g  sulatettua margariinia/voita
5-8rkl vahvaa kahvia
Nonparelleja

1. Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi. Lisää munat ja vehnäjauhot, joihin on sekoitettu kaakao ja leivinjauhe sekä vanilliinisokeri. Lisää lopuksi myös sulatettu rasva.
2. Levitä taikina leivinpaperilla vuoratulle pellille ja paista 175 astetta/ 20-30min.
3. Kun pohja on jäähtynyt, levitä kuorrutus piirakan päälle. Kuoruttuksen määrät ovat sinänsä vain suuntaa antavia, että se on myös vähän mutua et milloin kuorrutus on sopivan paksuista. Liian löysänä se valuu eikä pysy päällä ja taas liian tuhtina sitä on vaikea levittää siististi. Toisin sanoen kahvin ja tomusokerin määrä voi vaihdella ja sen oman tuntuman löytää vain tekemällä. 
4. Lisää lopuksi heti kuorrutteen levittämisen jälkeen nonparellit tai strösselit päälle. 
5. Leikkaa piirakka palasiksi vasta kun kuorrute on jähmettynyt tarpeeksi. 

Carlos Ruiz Zafon: Marina

"Viidentoista vuoden jälkeen tuon iltapäivän muisto palasi luokseni. Näin taas saman pojan harhailemassa Francian aseman hämyssä, ja Marinan nimi alkoi jälleen kirvellä kuin tuore haava. Kaikilla meillä on jokin salaisuus lukittuna sielun ullakolle. Omani on tällainen."

Carlos Ruiz Zafonin Marina alkuperäiskielellä vuonna 1999 julkaistu romaani ja julkaistu vasta tänä vuonna suomeksi. Marina on siis julkaistu alkuperäiskielellä ennen Tuulen varjoa ja Enkelipeliä, mutta tässä teoksessa on selvästi huomattavissa hyvin samoja aineksia. Marina on nuortenkirja, mutta tavallaan se ei mielestäni ole vain nuortenkirja vaan se sopii mielestäni kaikenikäisille, jotka eivät ole pystyneet päästämään Tuulen varjoa ja Enkelipeliä käsistään ennen kuin ovat saaneet luettua ne kannesta kanteen. Marinalta voi odottaa samaa. 

Marina kertoo kahdesta nuortesta ystävästä, Marinasta ja Oscarista ja heidän seikkailustaan Barcelonan unohdetuilla kaduilla ja Barcelonaan sijoittuvista unohdetuista elämäntarinoista. Lisäksi se kertoo Marinan ja Oscarin sydäntäsärkevän tarinan. 

Oscar on viisitoistavuotias ja opiskelee sisäoppilaitoksessa. Eräänä päivänä hänen tehdessään tavanomaisia pieniä karkuretkiään Barcelonassa, hän uskaltautuu kurkistamaan vanhan kartanon porteista sisälle. Ensin Oscar tutustuu keltasilmäiseen kissaan, Kafkaan. Tämän jälkeen hän tutustuu kartanossa asuvaan suloiseen Marinaan ja tämän erakkoisään. Marinan äiti on kuollut ja tuossa suuressa, vanhassa ja rapistuneessa kartanossa Marina asuu isänsä ja Kafka -kissansa kanssa. 

Carlos Ruiz Zafon on aivan mestari luomaan kirjaansa tunnelmia. Jännitystä, surua, rakkautta, salaisuuksia ja mystisyyttä kirjoista ei puutu. Itse pidän valtavasti kirjoihin luodusta tunnelmista ja paikkakuvailuista. Silti kirja ei pitkästytä kuvailuillaan vaan ne ovat jännittäviä ja kirjaa ei vain voi laskea käsistään. Tuulen varjo oli aivan yliveto Zafonin kirjoista ja olen pitänyt kovasti myös Enkelipelistä sekä uusimmasta Taivasten vangista, mutta jokseenkin kirjat ehkä toistavat itseään. Tunnelma ja fiilis kirjoissa on hyvin pitkälle sama. Tarina on jokaisessa erilainen, mutta hyvin paljon samoilla tunnemaailmoilla. Zafon on hyvä tarinankertoja ja luomaan tunnelmaa, olisi ehkä virkistävää lukea jotakin aika erilaista häneltä. Olen pitänyt erityisen paljon hänen romaaneistaan, mutta ehkä sama asia alkaa toistumaan jo liikaa. 

Jälleen tiivistettynä, pidin Marinasta kuten muistakin Zafonin teoksista paljon. Marina oli surullisen kaunis ja jännittävä tarina Barcelonan unohdetuilta kaduilta. 

"Olin vuosikaudet paennut tietämättä mitä. Luulin että jos juoksisin horisontin taa, menneisyyden varjot väistyisivät tieltäni. Luulin että jos ottaisin riittävästi etäisyyttä, mieli äänet vaikenisivat lopullisesti. -- Ymmärsin etten voinut enkä halunnut enää paeta. Olin palannut kotiin."

Kokonaisarvosana: 8

Agatha Christie - Eikä yksikään pelastunut (Kymmenen pientä neekeripoikaa)

Agatha Christien jännitysromaani Eikä yksikään pelastunut julkaistiin alkuperäiskielellä (And then there were none) vuonna 1939 ja suomennettiin jo vuonna 1940. Teos on edelleen yksi parhaista jännitysromaaneista, joille ei ole vertaista sen nokkeluudessa, oveluudessa ja jännityksessä. Se on myös yksi tunnetuimmista suljetun huoneen arvoituksia, mitä on kirjoitettu. 

Kahdeksan henkilöä kutsutaan lomailemaan Devonin rannikolla sijaitsevalle Neekerisaarelle. Vieraat kutsuneet herra ja rouva Owen eivät kuitenkaan ole saarella, vaan tulijoiden lisäksi saarella ovat vain palvelusväkenä herra ja rouva Rogers. Jokaisen vieraan makuuhuoneen seinällä on lastenloru kymmenestä pienestä neekeripojasta ja ruokasalin pöydällä on kymmenen pientä posliinista neekeripoikaa. Illallisen jälkeen palvelijat laittavat herra Owenin määräyksestä gramofonin soimaan, josta tuleekin puhetta, joka syyttää jokaista paikalla olevaa murhasta. 

"Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,

vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.

Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,

vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan.

Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään,

yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.

Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli,

nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli.

Sai kuusi pientä neekeripoikaa palloksi pesän harmaan,

vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan.

Kun viisi pientä neekeripoikaa oikeutta halaa,

niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa.

On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt,

syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt.

Käy kolme pientä neekeripoikaa nyt eläintarhan teitä,

kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä.

On kaksi pientä neekeripoikaa rannalla vierityksin,

kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin.

Vaan yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään,

hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään."

- Agatha Christie

Nopeasti huomataan, että lasten loru alkaa pitämään pelottavan paljon paikkansa. Ei ole mielestäni spoilausta sanoa, että kirjassa tapahtuu kymmenen murhaa ja yhden näistä kymmenestä on oltava syyllinen, koska saari on suljettu ja sinne ei ole voinut päästä kukaan muu. 

Loppuratkaisu on yllätyksellinen ja tarinan juoni rakennetaan erittäin taitavasti. Kirjasta on vaikea analysoida kauhean tarkkaan, koska sen hienous on sen yllättävissä juonenkäänteissä ja loppuratkaisussa. En halua pilata uusilta lukijoilta tämän taidokkaan kirjan lukunautintoa. 

Kirjan nimi on vaihdellut vuosien varrella. Vuonna 1939 alkuperäiskielellä kirja julkaistiin nimellä Ten little niggers ja suomessa 1940 nimellä Eikä yksikään pelastunut. Suomessa kirja julkaistiin nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa vuosina 1968-2003, jolloin se vaihdettiin takaisin Eikä yksikään pelastunut, koska neekeri -sana nähdään myös rasistisena. Britanniassa teoksen nimi vaihdettiin vasta vuonna 1985 nimeen And Then Then There Were None (tämä nimi vastaa aika hyvin suomennettua nimeä Eikä yksikään pelastunut). Tämä tulee oikeastaan lasten runon englannin kielisen version viimeisestä säkeestä: "One little soldier boy/ left alone;/He went and hanged himself/ And then there were none". 

Tiivistettynä teos on ajaton klassikko, jota ei voi olla suosittelematta kaikille. Voin melkein luvata, että pidät taatusti kirjasta! Itse olen lukenut kirjan varmaan ainakin kahteen kertaan. 

Sunnuntaina keittiössä

Innostuinpa häärimään keittiössä laiskan sunnuntain iloksi. 

Tein raparperi-cashewpähkinäpiirakkaa, josta tuli ihan älyttömän hyvää! Raparperin aika on ehkä mennyt jo vähän tältä kesältä ohi, mutta olin paloitellut varsia pakkaseen ja sieltä sai kätevästi piirakan päälle. Lisäksi innostuin tekemään suklaapikkuleipiä ja uuden satsin omaa mysliäni! Tässä ohjeet muidenkin iloksi! Ohjeet on aika helppoja ja yksinkertaisia tehdä. 

Raparperi-Cashewpiirakka

50g    Voita
50g    Rypsiöljyä
2dl     Sokeria
3       munaa
1dl     kermaviiliä
3dl     vehnäjauhoja
1 tl     leivinjauhetta




Täyte:

150g   raparperiä
1tl      perunajauhoja
1-2dl      paahdettuja, suolaisia cashewpähkinöitä

Koristeluun:
tomusokeria

1. Sekoita huoneenlämpöinen voi ja rypsiöljy vatkaimella yhteen. Sekoita joukkoon sokeri, munat, kermaviili ja jauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe. Levitä taikina voideltuun, korppujauhotettuun vuokaan, jonka halkaisija on n. 24 cm. 

2. Sekoita raparperit yhteen perunajauhojen kanssa. Rouhi cashewpähkinät. Levitä raparperi ja sen jälkeen pähkinät sen päälle. Rouheen lisäksi voi heittää koristeeksi vielä muutaman kokonaisen cashewpähkinän päälle. 

3. Paista uunin keskitasolla 20-25 minuuttia/ 200 astetta. Siivilöi kakun päälle tomusokeria ennen tarjoilua.

Piirakasta tuli todella hyvää ja cashewpähkinät sopivat oikein hyvin raparperien kanssa. Piirakasta tuli mehevää, eikä ollut ollenkaan huono vanilijajäätelön kanssa!

Suklaapikkuleivät

200g    voita
2,5 dl   sokeria
5dl      vehnäjauhoja
4rkl     kaakaota
1tl       leivinjauhetta
1rkl     vanilijasokeria
1         muna

Voiteluun ja koristeluun:
1 muna
raesokeria

1. Sekoita kaikki ainekset keskenään tasaiseksi taikinaksi
2. Jaa taikina 6 osaan. Leivo taikinasta tankoja pellille leivinpaperin päälle ja taputtele tangot tasaiseksi. Voitele munalla ja ripottele päälle raesokeria.
3. Paista uunin keskitasolla n. 15 minuuttia/200 astetta. Leikkaa heti lämpiminä haluamasi kokoisiksi palasiksi. 

Lisäki innostuin tekemään itse mysliä, olen jo muutaman erän valmistanut tätä mysliä. Siihen minulla ei oikeastaan ole mitään tiettyä ohjetta, kunhan heittelee aineita sekaisin vähän oman maun mukaan. 

Olen heittänyt 4-5dl neljän viljan hiutaleita, 1dl jotain leseitä (viimeksi taisin laittaa 0,5dl ruisleseitä ja 0,5dl kauraleseitä), 1tl kanelia, 1tl inkivääriä ja makeutukseksi n. 0,5-1dl siirappia/vaahterasiirappia vähän sen mukaan mitä kaapista on löytynyt. Sitten nämä uuniin 175 asteeseen n. 10 minuutiksi siten, että mysliä sekoittaa välillä n. 2 minuutin välein. Sitten kun alkaa näyttää hitusen kellertevältä niin pois ja sekaan olen heittänyt paistamisen jälkeen rusinoita ja kuivattuja hedelmiä. Ah, tulee aika hyvää! 

"Yhtäkään treeniä en jätä väliin!" - Sitkeyttä vai epänormaalia?

..Tässäpä vasta kysymys. 

Tässä kesällä ja lomalla on paljon ollut kaikkia kivoja suunnitelmia, menoja ja lomarientoja, jotka ovat olleet aivan mahtavia. Mutta. Ne ovat myös harmittavasti häirinneet urheiluviikkojani. Sainkin oikeastaan mieheltäni pienen puhuttelun varmaan jo heinäkuun alussa loman alkaessa siitä kun ylistressasin siitä, kuinka tällä viikolla jää yksi salitreeni väliin sekä  pari aerobista treeniä. Taisin ottaa pienet yliöveristressit siinä sitten. Sain mieheltäni puhuttelun kuinka ei ole mitään järkeä ottaa asiasta itselleen yhtään ylimääräistä stressiä. 

Jäin kuitenkin vielä miettimään pienessä päässäni asiaa (minulla tuttuun tapaan mietin ihan liikaa asioita). Koska toisaalta jos otat oman treenaamisesi liian kevyesti ja otat sen asenteen että on tavallaan ihan ok jättää treeni väliin, niin silloinhan tulisi jätettyä vaikka kuinka usein treeni väliin? Millä sitä sitten motivoisi itseään laiskuuden iskiessä lähtemään sinne lenkille tai salille vääntämään kyykkyjä kun jalat tuntuvat jo etukäteen ihan spagetilta? Jotenkin itsen tulee sinne salille mentyä, koska sehän on päivän selvää että teen tietyn määrän treenejä salilla ja tietyn aerobisia viikossa. Ei sitä ruveta yksitellen miettimään no menenkö nyt vai en. Kuinkakohan monta kertaa sitä tulisi näin mentyä? Olen vähän kuin ohjelmoinut (okei kuulostaa tosi terveeltä :D) omaan päähäni et näähän treenit tehdään eikä sitä sitten enää mietitä sen enempää. 

Jos äskeisestä jää väärä fiilis niin treenaaminen ei tosiaankaan ole mitään pakkopullaa itselleni. Se on IHANAA! Työ stressaa, gradun kirjoittaminen stressaa - mikä on ihanampaa kuin lähteä tekeen kunnon hikinen treeni ja keskittyä vain täysillä siihen ja samalla puhdistaa pää kaikesta muusta. Lisäksi urheilu auttaa huomattavasti itselläni muutama vuosi sitten ongelmalliseksi muodostuneeseen migreeniin. Ennen makasin kolme päivää viikosta sohvalla sen takia kun migreeni oli ihan järjetön eikä vaan voinut tehdä mitään muuta. Nyt nekin ovat huomattavasti vähentyneet. Niitä ei tule enää edes joka viikko, mikä on ihan uskomatonta luksusta!  

Lisäksi asia on itselleni vain todella tärkeä. Tällaiselle namijätskipepulle siitä on muodostunut ihan uskomattoman tärkeä ja rakas harrastus. Saan sillä pidettyä ylistressaavan pääni kasassa. Lisäksi salilta on tullut uusia tuttuja ja kavereita. Aidosti nautin siitä vääntämisestä mitä salilla on kun hikivirraten painava tanko niskassa tehdään niitä kyykkyjä tai puserretaan selkälihaksia. Tai ollaan siellä lenkillä juoksemassa. Ja onhan se vielä kaiken lisäksi ihana nähdä oman itsensä kehittyvän! 

Ehkä sieltä alkaa pikkuhiljaa jotakin näkymään. Jos vielä selkäänkin sais vähän muotoa (:

Onko se siis tervettä stressata ja harmitella jo etukäteen kuinka ei ehdi tekemään tulevalla viikolla kaikkia treenejään? En tiedä, mutta itseäni se harmitaa. Ja lujaa. Olen ehkä vähän liikaa asian kanssa naimisissa, mutta se pyös pitää pääni kasassa. Lisäksi olen muutoinkin monessa muussakin asiassa sitä mieltä että ihmisellä pitää olla jotakin itsekuria ja ihmisten pitäisi aidosti tehdä enemmän töitä haluamiensa asioiden eteen eikä vain valittaa kuinka lihoo tai elämästä ei tuu mitään. Varmasti lihoo jos asialle ei tee mitään ja elämästä ei tuu varmasti mitään jos jumiutuu telkkarin ääreen. Valittaminen ei laihduta, sorry vaan guys. Eikä asia harmita mua sen takia että sillä tavallaan olisi oikeasti väliä jääkö randomisti kerran puolessa vuodessa yks treeni väliin. Se harmittaa kun se on vaan niin kivaa ja rentouttavaakin! Toki ovathan ne muutkin suunnitelmat kivoja. ;) 

Ruokavalioon täytyisi tässä tulevaisuudessa alkaa kiinnittää enemmän huomiota. Heinäkuussa tulikin täytettyä pakastin mansikoilla, mustikoilla (kiitos näistä ihanalle isälle), vadelmilla ja mustilla herukoilla. Niitä kelpaa mussuttaa talvella ja muistella kesää! Sorrun ehkä vähän liian helposti vieläkin niihin herkkuihin. :) 

Olen muuten tässä tätä kirjoittaessani kuunnellut Within Temptationin levyä Q music sessions. Levy koostuu cover- biiseistä. Sharon Den Adelin ääni on vaan niin ihana! 

- J

Ps. Sain eilen käsiini ensimmäisen osan The Complete Journals of L.M.Montgomery (Rubio & Waterston) ja se vaikuttaa aika ihanalta! Nyt pitäisi malttaa ehkä vähän pitää näppejään erossa siitä niin maisterin tutkintokin voisi joskus olla lähempänä!

L.M. Montgomery - Hedelmätarhan Kilmeny

L.M. Montgomery - Hedelmätarhan Kilmeny, (Kilmeny of the Orchard), Minerva, 184s. 

"Valkoisena kukkivan syreenin alla oli vanha huojuva puupenkki. Penkillä istui tyttö, joka soitti viulua. Hänen katseensa oli kiinnittynyt kaukaiseen taivaanrantaan eikä hän nähnyt Ericiä. Jonkin aikaa Eric seisoi siinä ja katseli häntä. Hienoipia yksityiskohtiaan myöten tytön kuva piirtyi Ericin muistojen kirjaan eikä pyyhkiytynyt sieltä koskaan."

Hedelmätarhan Kilmeny on rakkaustarina 24 -vuotiaasta opettajasta Ericistä ja mykästä Kilmenystä, jotka kohtaavat sattumalta syrjäisessä ja hylätyssä hedelmätarhassa. 

Eric on ehkä vähän liian täydellinen ollakseen totta; menestyneen liikemiehen poika, siunattu hyvällä ulkomuodolla ja moraalilla ja hänen menestyksensä collegessa on myös ollut erinomaista. Erick päätyy Prinssi Edwardin saarelle Lindsay -nimisen kylän tai kaupungin kouluun opettajaksi. Täällä hän kohtaa Kilmenyn, jonka kauneus tuntuu olevan vähän liiankin ilmiömäistä. 

"--Mutta hän tiesi välittömästi ja epäilemättä, että hän ei ollut ikinä nähnyt ainoatakaan tämän hedelmätarhan tytön veroista ihastuttavaa olentoa tai edes kuvitellut sellaista olevan olemassa. Tyttö oli niin täydellisen ihastuttava, että Ericin hengitys aivan salpautui ilosta."

Tarinassa luodaan hyvin arvoituksellinen ja mysteerinen ilmapiiri Kilmeny Gordonin mykkyyden salaisuudelle, joka juontaa juurensa syvältä suvun menneisyydestä. Kuitenkin loppuratkaisu tuntuu olevan melko laimea tähän nähden, mitä alussa ehkä tarinalta odottikaan. 

Hedelmätarhan Kilmeny on julkaistu vuonna 1910 julkaistu kirjailijan kolmas romaani Annan nuoruusvuodet ja Anna ystävämme -teoksien jälkeen. Hedelmätarhan Kilmeny on melko poikkeavaa tuotantoa Montgomeryltä, koska se on kirjoitettu pojan, Eric Marshallin näkökulmasta. Kirja on myös tarkoitettu psykologiseksi rakkaustarinaksi, mutta tässä se ei mielestäni onnistu. En ehkä osaa asettaa teosta tieteellisestä näkökulmasta 1900 -luvun alun ilmapiiriin, mutta nykyään kun esimerkiksi psykosomaattisista oireista tiedetään yleisesti hyvin paljon, Kilmenyn mykkyys yhdistettynä suvun tragedioihin, tuntuu hieman naiivilta. 

Olen aikoinani kasvanut Montgomeryn Anna -kirjojen parissa enkä osaa edes laskea kuinka moneen kertaan olen ne lukenut. Edelleenkin Anna- kirjat ovat vertaistaan vailla. Hedelmätarhan Kilmenyä ei kannata edes lähteä vertaamaan näihin, se on hieman oma lukunsa. Tarina jää hieman ohueksi ja henkilöhahmot ovat hieman ylihohtoisia. Sinällään tarina on kuitenkin viehättävä ja siinä on kuitenkin aivan Montgomeryn tunnelmaa ja se vie lukijan jälleen ihanalle, sadunomaiselle Prinssi Edwardin saarelle!

Jokseenkin edelleenkin itseäni raivostuttaa kuinka huonoa Montgomeryn tuotannon suomentaminen voi olla. Edelleenkin vasta näitä 1900- luvun alussa alkuperäiskielellä julkaistuja kirjoja julkaistaan ensimmäisen kerran suomeksi. Nyt on kuitenkin jo hei eletään 2010 -lukua! Itsestäni vielä tuntuu, ettei näihin Montgomerylle uskollisiin lukijoihin voi olla törmäämättä! Lisäksi joitakin Montgomeryn teoksia on suomennetty lyhennettyinä. Tulevaisuuden projektiksi otankin lukea ennen kaikkea Anna -sarja alkuperäiskielellä niin näkee mitä kaikkea olenkaan missannut Annan elämästä! Ehkäpä rupean tästä lähtien toivomaan vaikka lahjaksi näitä alkuperäisikielisiä, kovakantisia Anna -kirjoja! Nyt olen saamassa käsiini Montgomeryn ensimmäistä osaa hänen päiväkirjoistaan, joita ei ole -tietenkään- myöskään suomennettu. 

Kokonaisarvosana: 6